Tondikivi eli haamukivi on kielteinen väkikenttä omaava paikka, joka varoitti esi-isiämme pahoilta aikomuksilta.

Tässä on nähty monenlaisia näkemyksiä:
Vassili Hobustkoppel (1896-1978) oli poikasena auringonlaskun aikaan tätä kautta lehmiä kotiin paimentaessa omin silmin nähnyt, miten pieni tumma mustapukuinen miekkonen tässä sormin nurmea raapi ja kipinät lensivät nurmikosta kiven yli. Eräs Vahtraste-kylän mies oli keskiyön paikkeilla kokenut, miten hevonen alkoi kiven kohdalla yhtäkkiä vetää vankkureita kaikin voimin. Kun mies katsoi olkansa yli, hän huomasi vankkurien perällä tumman hahmon, joka ennen Lõetsan puroa liukui vankkurien perältä pois, koska pahat henget eivät pääse veden yli. Hevonen jatkoi sen jälkeen matkaa kevein askelin.

Tondikivin voi kansanperinteessä liittää myös ristinuskon vaikutuksiin. Hyvä ja paha on muinaiskulttuurissa erottamattomasti toisiin kiedottu ja ne muodostavat keskenään kokonaisuuden, joka avaa ilmiön sisällön. Ristinuskossa jumala ja paholainen ovat toinen toisensa vastapäitä. Kun hyvä (jumala) ja paha (paholainen) on erotettu toisistaan, kyläläisen piti paha sen ymmärtämiseen inhimillistää. Ihmiset osasivat kansantarinoissa toimia ovelammin kuin itse paholainen, jota neuvottiin laittamaan sormet niiden lämmittämiseen pöllin halkeamaan ja iskettiin sen jälkeen kiila välistä pois.

Paholainen on toisaalta virolaisessa uudemman ajan perinnetarinoissa hyvin inhimillinen hahmo: ”Ei paholainen ole paha mies, sillä on antelias ja hyvä sydän rinnassaan”.

Humalaiset kyläläiset ovat joutuneet haamukiven luona vaikeuksiin, jos uhrilahjaksi ei ole ollut olutta tai viinaa antaa. Tänne ei saa tulla, jos omantunto painaa, silloin saattaa menettää mielenrauhan. Ennen tänne tuloa meidän tulee saada sieluumme ja erehdyksiimme selkeyttä.